Thursday, November 24, 2016

One month of black

Helsinki, 3 degrees


The perpetual movement of the water, rolling from and to unknown destinations, the voices of the sea shield us from the raging furies and shrieking sounds of dystopian surroundings, creating an unwinding veil for stilled happiness, acquainting us with the gentle, cosmic rhythms of an extraneous world. They are a soothing relief and let us listen to the voices of our inner world.

When my dad passed away in 2013, I felt like wearing black for two and a half weeks. Then I had to start wearing other colors again. Now, when I lost my mother, I have felt like wearing black for at least one whole month. It's a way of respecting, honoring & remembering both of them, I think. After my father's death, I started to avoid all black outfits as they reminded me of what had happened as the color was so strongly linked to that period in my life. Now, I've been walking the streets of Helsinki for 24 days in all black outfits.

Kun isäni menehtyi vuonna 2013, niin halusin pukeutua mustaan 2½ viikkoa. Sen jälkeen tunsin, että minun oli pakko käyttää taas muita värejä pukeutumisessa. Nyt, äitini kuoleman jälkeen, on taas tuntunut siltä, että haluan pukeutua mustaan pidempään, ainakin kuukauden verran. Se on mielestäni tapa kunnioittaa ja muistaa heitä molempia. Isäni kuoleman jälkeen vältin kokomustia asukokonaisuuksia koska ne muistuttivat minua tapahtuneesta. Nyt olen kuitenkin kävellyt Helsingin katuja kokomustassa jo 24 päivän ajan.

The ironical part is that people that don't know me think nothing about it. After all, many swear on the color of black. It's kind of a general protective & safe color of clothing. And I guess most of us are recovering from something. During these past 24 days, especially the past couple of days, I've been noticing people that wear all black outfits. Thinking about why they might be wearing them. I've noticed that this silly habit has given me a sense of comfort and consolation.

Hassuahan tässä on se, että ne ihmiset, jotka eivät minua tunne, eivät näe pukeutumisessani mitään outoa. Musta värihän on monelle turvaväri. Sanotaan, että musta on aina turvallinen valinta. Ja onhan se niinkin, että suurin osa meistä toipuu jostain. Viimeisten 24:n päivän ajan olen huomioinut aikaisempaa useammin niitä ihmisiä, jotka käyttävät kokomustia asuja. Olen jopa miettinyt, että mikäköhän heillä toimii syynä pukeutumiseen. Tämä hupsu tapa on tuonut minulle lohtua.

As I avoided all black outfits for such a long time, I didn't have many black items in my closet when I heard the dreaded news about my mother. This meant that this month I have had to create a completely new wardrobe consisting out of black clothes - a shielding wardrobe for the mourning month of November. In this blog post, I would like to present the cornerstones of this wardrobe. For my mother's funeral, I wore a net birdcage veil and the same simple A line dress that I wore to my father's funeral. You can see the dress in this earlier blog post.

Koska vältin kokomustia asuja niin pitkään, vaatekaapistani ei löytynyt monta mustaa vaatetta tämän kuukauden alussa kun kuulin järkyttävät suru-uutiset äidistäni. Näin ollen olen tämän kuukauden aikana joutunut luomaan itselleni uuden mustan vaatekokoelman, jotka kutsun marraskuiseksi suojapuvustoksi. Tässä blogikirjoituksessa esittelen mustan vaatekomeroni kulmakivet. Äidin hautajaisissa käytin verkkopäähinettä ja samaa A-linjan mekkoa kuin isäni hautajaisissa. Näet mekon tässä aikaisemmassa blogikirjoituksessa.


Do you wear all black outfits? For you, is an all black outfit a statement or just an easy option?

Käytätkö itse kokomustia asukokonaisuuksia? Miksi - onko kokomusta sinulle kannanotto vaiko vain turvallinen valinta?


Tuesday, November 15, 2016

Flowers

Helsinki, 0 degrees

Source

May the stars carry your sadness away, may the flowers fill your heart with beauty, may hope forever wipe away your tears, and, above all, may silence make you strong.

If my father was a man of birds, my mother was a woman of flowers. Again, as when my father passed away, I would like to use weather conditions as metaphors for feelings. I've always been a person that has very much been affected by the weather so it feels natural for me to link the two. These two weeks have felt like a fog, daze, storm, tempest and even calm weather. This has nothing to do with the weather outside, but more with the feelings inside of me. I've managed to take my baby girl once on a short museum visit, and once to our weekly baby dance lesson after my mother's decease. I know for sure that I couldn't have made it without the genuine kindness I've encountered from friends & family. When a person encounters a loss like this, kindness and compassion are the only things that can help you back to everyday life. However, I've been amazed by the understanding and kindness I've come upon. All the same, I've only started to continue doing things that I once used to think as "normal". Right now it feels like nothing will ever again be normal. From here onwards, everything will feel different. But I must strive to learn to live again, in a new way. I must strive to find my way back to being myself, even though I don't think I'll ever be exactly the same person again.

Jos isäni oli lintumiehiä, niin äitini oli kukkanaisia. Taas, kuten kun isäni kuoli, olen käynyt isoja tunnekuohuja läpi, ja vieläkin nämä jatkuvat. Olen onnistunut viemään tyttövauvani yhdelle lyhyelle museokäynnille ja vauvatanssitunnille äitini kuoleman jälkeen. Näinä hetkinä olen keskittynyt vain häneen, ja vaikka minulla on jälkikäteen tullut hyvin paha olo, niin uskon, että olen tehnyt oikein kun olen yrittänyt käydä jossain kodin ulkopuolella. Onneksi jotkut ovat myös uskaltaneet käydä minua moikkaamassa kotona. En olisi miteenkään edes yrittänyt käydä missään muualla, jos en olisi saanut paljon tukea ystäviltä ja perheeltäni. Ainoat asiat, jotka auttavat takaisin arkeen surun keskellä, ovat toisten ihmisten ystävällisyys ja myötätunto. Nämä ovat kuitenkin ollut vain "uuden normaalin" alkuaskelia, ja minusta tuntuu että minun pitää oppia täysin uudestaan elämään. Elämä kun ei koskaan tule enää olemaan samanlaista. Pyrin kuitenkin löytämään taas itseni, vaikka en usko että tulen enää olemaan täysin sama ihminen.

It's funny how your mind plays tricks on you. Helsinki has received a lot of snow since my mother died, as I mentioned, it started snowing on the day after her death. In wintertime, not many people think of flowers, but they have definitely been on my mind during the last couple of weeks. I've even noticed that one of my orchids at home is getting flowers again, after years of not showing any signs of blooming. I guess it's no wonder since my mother has been on my mind, like she has been ever since I heard the terrible news, and one of my beloved mom's favorite things in the world were just that - flowers. Her favorites were white roses, and they will for sure decorate her funeral. Flowers were an interest that we had in common, and many times I brought her fresh flowers, as well as wooden or fabric souvenirs from my travels in the form of flowers.

On hassua, miten mieli tekee temppuja. Helsinki on saanut hurjan paljon lunta sitten äidin kuoleman. Kuten mainitsin, niin lumisade alkoi heti seuraavana päivänä äidin poismenon jälkeen. Talvisin harva ajattelee kukkia, mutta ne ovat olleet mielessäni viimeisten kahden viikon ajan. Olen jopa huomannut, että yksi orkideoistani kukkii kotona vaikka se ei ole vuosiin sitä tehnyt. Ei ehkä ole mikään ihme, että kukat ovat olleet mielessäni koska ne olivat rakkaan äitini suosikkiasioita tässä maailmassa. Hänen suosikkikukkansa oli valkoinen ruusu, ja se näkyy selvästi myös hänen hautajaisissa. Kukat olivat meidän yhteinen kiinnostuksen kohde, ja toin vuosien varrella hänelle paljon kukkia. Kun en voinut tuoda hänelle tuoreita kukkia, niin toin muun muassa matkoiltani puu- ja tekstiilikukkia.

Right now I cling on to anything and everything that can make me feel better and get me through the day. One could say that I'm in search of inner peace. These weeks it has been flowers, and who knows, they might even help me through this winter as they multiply as we move towards warmer weather.

Juuri nyt yritän saada otteen pienistä asioista, jotka tuovat lohtua ja saavat minut voimaan paremmin. Päivä kerrallaan tässä mennään. Etsin sisäistä rauhaa. Näinä viikkoina kukat ovat auttaneet, ja ehkä ne jatkossakin tulevat tekemään niin.

Source
Source
Source
Source
Source
Source

Do you believe in symbols for people? When you think of your loved ones, do you immediately think of something that reminds you of them?

Uskotko ihmissymbooleihin? Kun ajattelet läheisiäsi, tuleeko sinulle heti mieleen jotain/jokin, joka heistä muistuttaa?


Tuesday, November 8, 2016

Grief

Helsinki, -6 degrees

Source

You will lose someone you can’t live without, and your heart will be badly broken, and the bad news is that you never completely get over the loss of your beloved. But this is also the good news. They live forever in your broken heart that doesn’t seal back up. And you come through. It’s like having a broken leg that never heals perfectly—that still hurts when the weather gets cold, but you learn to dance with the limp.

Today, exactly seven days from the moment when I got the dreaded news, I find myself writing about the grief I've encountered. One week ago, on the last day of autumn (it started to snow on the following day), I found out that my beloved mom had passed away at the age of 66. As when my father passed away three years ago, I’m writing this blog post as a part of the grieving process. Like with my father’s passing, I guess her age was one when death shouldn't come as any surprise to anybody, at least if a person is suffering from health problems, but despite several warnings, I still wasn’t mentally prepared for it. Maybe because my mother’s personality was of such kind that she still one week prior to her death talked about returning home from the hospital, and as she was of the convincing type, I believed her. I guess I wanted to.

Tänään, tasan viikko sen jälkeen kun kuulin kauhean suru-uutisen, kirjoitan blogikirjoitusta kohtaamani surusta. Viikko sitten, tämän vuoden viimeisenä syyspäivänä (seuraavana päivänä alkoi sataamaan lunta), sain tietää että rakas äitini oli nukkunut pois 66-vuotiaana. Kuten kun isäni menehtyi kolme vuotta sitten, kirjoitan blogikirjoitusta osana suruprosessiani. Aivan kuten isäni tapauksessa, äitini kuolema ei olisi pitänyt tulla yllätyksenä. Tuossa iässä, ja hänen terveystilassa, kuolema on valitettavan lähellä koko ajan. Saimme jopa useita varoituksia äitini tapauksessa, mutta en silti ollut henkisesti valmistautunut hänen menetykseen. Ehkä koska äitini oli persoonana sellainen, että hän vielä itse viikkoa ennen kuolemaansa sanoi palaavansa kotiin hyvin pian, ja koska hän sanoi sen niin uskottavalla tavalla, halusimme kaikki uskoa hänen sanoihinsa. 


I’m so grateful for my mother. For the fact that she had about three weeks prior to her death met the baby girl of my sister. That she came to the hospital to meet my baby girl when she was born in June, and met her many times before her passing. That she attended my baby girl's baptism. That she organized the traditional crayfish party for her birthday so that my baby girl experienced her first crayfish party in honor of her grandmother. That she had even started a photo album for my baby girl, something I now cherish more than words can express! That she supported me in everything I did in my life. That she cared for me & my sister and made us feel loved every single day. That she welcomed my fiancé to the family. That she was my mother.

Olen niin kiitollinen äidistäni. Siitä, että hän jaksoi vain kolme viikkoa ennen kuolemaansa tulla tapaamaan siskoni tyttövauvaa ensimmäistä kertaa. Siitä, että hän kesäkuussa tuli sairaalaan minua & perhettäni katsomaan kun sain itse tyttövauvan. Siitä, että hän ehti toimia isoäitinä tyttärelleni neljän kuukauden ajan, ja kävimme monta kertaa hänen luonaan. Siitä, että hän osallistui tyttäreni kastejuhlaan. Siitä, että hän järjesti tyttäreni ensimmäiset rapujuhlat (äitini juhli aina syntymäpäivänsä rapujuhlien muodossa). Siitä, että hän oli ehtinyt tehdä kuva-albumin tyttärelleni - tulen vaalimaan sitä albumia! Siitä, että hän tuki minua kaikessa. Siitä, että hän kasvatti, kantoi huolta ja välitti minusta ja siskostani. Siitä, että hän sai minut tuntemaan itseäni rakastetuksi joka ikinen päivä. Siitä, että hän toivotti sulhaseni tervetulleeksi perheeseeni. Siitä, että hän oli äitini.

Now again, as when my father passed away, it all feels like it had a meaning, even though it feels impossible to understand the meaning of all of this. Again, I feel like somebody pushed the pause button on the recording called my life and right now I'm standing still even though I can see that the rest of the world is circulating around me like usual. The major difference this time around is that I have my baby girl, who’s so innocent and understands nothing of this grief. She makes me push through, and she makes me understand that that is what my mother would want me to do – be the best mom I can be. And that is what I’ll strive to be for the rest of my life.

Nyt taas, kuten isäni poismenon aikana, tuntuu että kaikella oli tarkoituksensa, vaikka sitä tarkoitusta on tällä hetkellä mahdotonta ymmärtää. Taas minusta tuntuu siltä, että joku on painanut pause -nappulaa elämäni kohdalla, ja seison/junnaan paikallani vaikka muu maailma pyörii ympärilläni. Suurin erovaisuus on se, että tällä kertaa minulla on tyttövauvani, joka on niin viaton eikä ymmärrä surusta mitään. Hän tietyllä tavalla pakottaa minua jatkamaan elämää, ja saa minut ymmärtämään että sitä äitinikin toivoisi - että olisin mahdollisimman hyvä äiti tyttärelleni. Joten siihen pyrin loppuelämäni ajan.


I hope that I one day can become as social, kind, joyful, loving, loyal, empathetic & caring as a person as my mother was. She was like the best mothers are; someone you can rely on and that makes you feel safe. She mastered devotion. Devotion to me & my big sister. Family & traditions were the most important things in the world to her. Nature (especially the weather, butterflies, flowers & animals) came second. As children, my mother made sure that me & my sister knew how life on the countryside was like even though we lived in the capital city of Finland. This, because it represented her origin (about two hours west of Helsinki, close by to the city of Turku). We spent whole summers at our summer cottage there and she encouraged us to take care of animals (sheep, and domestic animals: dogs, turtles, bunnies) and join the scouting movement. Now, I would do anything to go back to those summers we spent together amid nature. She was also a nurse and rehabilitation planner by profession, and I feel lucky to have had a caretaker as my mother.

Toivon, että jonain päivänä minustakin tulee yhtä sosiaalinen, kiltti, iloinen, rakastava, lojaalinen, empaattinen ja välittävä kuin äitini oli. Hän oli kuten parhaat äidit ovat: henkilö, johon pystyi luottamaan ja hän sai minut aina tuntemaan oloni turvalliseksi. Hän oli omistautuneisuuden mestari. Hän omistautui perheelle. Perhe & perinteet olivat tärkeintä maailmassa hänelle. Luonto (erityisesti sää, perhoset, kukat ja eläimet) oli myös tärkeässä roolissa. Muistan, että kun olimme pieniä siskoni kanssa, niin hän halusi varmistaa, että ymmärsimme millaista elämä on maaseudulla, vaikka asuimme Helsingissä. Näin, koska hän itse oli kotoisin maaseudulta (n. kaksi tuntia Helsingistä Turkuun päin). Vietimme kokonaisia kesiä mökillämme ja hän kannusti meitä huolehtimaan kotieläimistä (lampaista, koirista, kilpikonnista ja kaneista). Hän myös iloitsi kun liityin partiolaisiin ala-asteella. Nyt tekisin mitä vain, että voisin mennä ajassa taaksepäin ja viettää noita kesiä luonnon keskellä uudestaan hänen kanssaan. Hän oli myös sairaanhoitaja ja kuntoutussuunnittelija ammatiltaan, ja tunnen olevani onnekas koska minulla oli hoivaaja äitinä.

Unlike my father, my mother had a restful soul. She loved her country, and even though she had travelled a lot with my father, she always said that she was the happiest at home. During the last years of her life, she preferred to do some domestic traveling. Finnish Lapland was one of her favorite places in the world. When I think of her, I picture her welcoming me home. She always made me feel welcomed home, as she had been expecting me to my childhood home. She was also a sucker for love, and she loved romantic comedies. She made me understand the beauty of love, people and nature through her stories and I must thank her for my interest in these three.

Toisin kuin isälläni, äidilläni oli levollinen sielu. Hän rakasti kotimaataan, ja vaikka hän oli matkustellut paljon isäni kanssa, hän aina kertoi olevansa onnellisin kotona. Viimeisinä vuosinaan hän nautti eniten kotimaan matkailusta. Suomen Lappi oli lähellä hänen sydäntä. Kun ajattelen äitiäni, näen hänet toivottamassa minut tervetulleeksi lapsuuskotiimme. Hän sai aina minut tuntemaan itseni tervetulleeksi sinne, ihan kun hän olisi aina ollut siellä odottamassa minua. Hän rakasti hömppäromanttisia komedioita, ja uskoi vahvasti rakkauteen. Hän sai tarinoiden kautta minut ymmärtämään rakkauden, ihmisten ja luonnon kauneuden, ja saan kiittää häntä siitä, että olen kiinnostunut näistä kolmesta.

She always encouraged me to study & work, as she was proud of her education as well. Like me, she worked for the city of Helsinki for a long time, actually as long as I can remember.

Äitini kannusti minua aina opiskelemaan ja työskentelemään. Myös hänelle opinnot olivat suuri ylpeyden aihe. Kuten minä, hän työskenteli Helsingin kaupungilla pitkään, oikeastaan niin pitkään kun muistan.


Sure, she did some mistakes in her life, and those have taught me to be careful and make sure not to make the same ones. She encountered a lot of obstacles in her life, more than most to be honest. However, she always found the will to carry on and make the most out of life. Our relationship was always close, also during my parents’ divorce. After my father’s death, we talked a lot about life. During my mother’s last three years she encountered many sorrows as also her mother, my grandmother, passed away two years ago. However, she also encountered much joy: she witnessed the wedding of my sister. She rejoiced over my engagement and the birth of me & my sister’s two baby girls. One of her last teachings was one of the most important in life – strength & determination. Only this year, she achieved something she had been fighting for for a long time. I know now in my heart that she knew how important she was for me and that I cherished her so much in my life. I also told her this the last time I saw her in the hospital.

Luonnollisesti, myös hän teki virheitä, ja olimme joissakin asioissa hyvin erilaisia. Äitini tekemiset sai kuitenkin minut olemaan varovainen, jotten tekisi samoja virheitä. Hän kohtasi paljon vastoinkäymisiä elämässään. Enemmän kuin useimmat ihmiset ollaakseni rehellinen. Hänellä oli kuitenkin vahva elämänhalu ja hän halusi ottaa kaikki irti elämästään. Suhteemme oli aina läheinen, jopa vanhempieni eron aikana. Isäni kuoleman jälkeen juttelin paljon elämästä hänen kanssaan. Viimeisten elinvuosien aikana hän myös kohtasi surua, kun hänen äitinsä, isoäitini, menehtyi kaksi vuotta sitten. Hän kuitenkin koko myös ilon hetkiä, koska hän mm. todisti siskoni häät. Hän myös iloitsi kilhauksestani ja minun sekä siskoni tyttövauvoista. Yksi hänen viimeisistä elämänohjeista olikin, että hän toivoi meidän (minun & siskoni) pysyvän vahvoina ja määrätietoisina. Vasta tänä vuonna hän onnistui pääsemään yhteen päämäärään mitä hänellä oli ollut pitkään. Tiedän sydämessäni, että hän tiesi miten tärkeä hän oli minulle ja miten paljon vaalin häntä elämässäni. Kerroin nämä asiat hänelle myös hänen viimeisenä elinpäivänään sairaalassa.

I asked my mother, because she knew my dad for a stunning 50 years, about what she thought was the most important thing he accomplished in his life and she answered that she thinks it was having me and my sister. That reply meant the world to me, and I now think she was answering for herself as well. She always made me feel so loved as a daughter.

Kun isäni kuoli, kysyin äidiltäni mitä hänen mielestään oli isäni suurin saavutus. Näin, koska äitini tunsi isäni yli 50 vuotta. Hän vastasi silloin, että se olin minä & siskoni. Tämä vastaus oli korvaamaton, ja nyt ajattelen, että ehkä hän vastasi myös omasta puolestaan. Hän sai aina minut tuntemaan itseäni tyttärenä rakastetuksi.

Needless to say, my mother is deeply missed as she will be from this day onwards. I still sometimes have troubles with realizing that all of this is true.

On sanomattakin selvää, että minulla on kauhea ikävä äitiäni. Ja uskon, että tämä tunne säilyy sellaisenaan loppuelämäni ajan. Vaikeaa uskoa tätä todeksi vieläkään.

My mother was a huge fan of among others Elton John & princess Diana, so this song has helped me a lot during the last week. My mother’s candle burned out long before her legend ever will. I’ll make sure to pass on her legend, and she'll keep on growing in my heart.

Äitini oli suuri Elton John- ja Diana-fani, joten tämä laulu on auttanut minua viimeisen viikon aikana. Äitini kynttilä sammui liian aikaisin, mutta hänen tarinansa jatkuu. Tulen itse kertomaan hänestä eteenpäin, ja hän säilyy sydämessäni ikuisesti.